KYLÄTUTKIMUKSIA

Laitilan asutushistoriaa on tutkinut keskeisesti Untamalassa syntynyt Hannu Salvi, joka teki aiheesta Suomen historian pro gradu –työn Turun yliopistossa vuonna 1983. Sitä ennen asiaa oli käsitelty Laitilan historian ensimmäisessä osassa, jonka kirjoittivat Ella Kivikoski ja Olavi Koivisto (1969). Salvin tutkimuksen lisäksi toisena päälähteenä on käytetty Arvo Meren vuonna 1943 julkaisemaa tutkimusta Vanhan Vehmaan kihlakunnan pitäjien ja kylien nimet I, joka sisältää tietoja Laitilan, Lappi TL:n ja Kalannin kylistä. Meri on kirjannut muistiin kylien nimien varhaisimmat maininnat asiakirjoissa ja kirjoitusasut. Hän on myös pohtinut nimien tulkintamahdollisuuksia, jotka tosin välillä tuntuvat osuvan kovasti harhaan.

Kysymys kylien nimien merkityksestä on mielenkiintoinen ja kiehtova. Nimet ovat varmastikin niin vanhoja kuin itse kylät. Nimien kieliasu on vuosisatojen kuluessa pysynyt yllättävän samanlaisena kuin nykyään; moni poikkeama johtuu kirjurin ruotsinkielisyydestä ja oikeinkirjoituksen vakiintumattomuudesta. Kylän nimi on voinut syntyä ensimmäisen tai jonkun huomattavan talon (kantatalon) tai sen isännän nimestä. Muutamien kylien nimet kuvaavat luonnonoloja tai sijaintia.

Ritva Liisa Pitkäsen mukaan ihmisellä on tarve jäsentää ympäristöään nimeämällä erilaisia paikkoja. Kulttuurin jäsenille on kehittynyt nimitaito, jolla elinympäristöä ja sosiaalista elämää välitetään sukupolvelta toiselle. Vanhat nimet on muodostettu meille vieraan kulttuurin kommunikaatiotarpeisiin, mutta nimeämisperiaatteet ovat universaaleja.

Veikko Anttonen on todennut, että vanha uskonto ja sen pyhät paikat olivat muistialustana kristilliselle alue- ja paikannimijärjestelmälle. Kristinusko muutti nimeämiskäytäntöjä: vanhan nimistön päälle tuli uutta, sacer- ja sanctus-nimistöä. Tuntemamme pyhä-sana ei ollut alun perin uskonnollinen käsite. Kodjalan ja Kylähiiden rajalla oleva Pyhäkoski on ollut asumatonta raja-aluetta, ja keskellä Kodjalaa on ollut asumaton Pyhä Metsä. Pyhä-sana on Jorma Koivulehdon mukaan pronssikautinen germaanilaina, maantieteellinen termi, jolla asutuksesta etäällä olevia alueita erotettiin toisistaan. Pyhä-paikoilla on edelleen suuri merkitys. Alun perin germaanista on myös hiisi-nimistö asuinalueiden ytimessä: tarkoituksena lienee ollut kalmistotilan erottaminen elävien ihmisten asunnoista. Hiisi-nimistön merkitys muuttui rautakauden aikana kohti kulttipaikan merkitystä. Kansanperinteessä hiidestä tuli helvetti.

Jouko Vahtola on vuonna 1983 ilmestyneessä tutkimuksessaan verrannut länsisuomalaisia kylännimiä ja ensimmäisen vuosituhannen (0 – 900 jKr.) germaanisia henkilönnimiä. Hänen mukaansa Laitilan monen kylännimen taustalla on vanha germaaninen henkilönnimi merkkinä kyseiseltä taholta tulleista uudisasukkaista. Hyvin runsaasti tällaisia nimiä löytyy naapurikunnasta Vehmaalta. Monen nimen merkitys jää arvailujen varaan. Kun kylän nimeämisestä on kulunut vähintään 500 vuotta, parhaimmillaan jopa 2000 vuotta, on joskus parasta tyytyä olettamuksiin, koska ensikäden tietoa ei ole enää saatavilla. Laitilan talojen nimet ilmestyvät maakirjoihin 1600-luvun aikana, varhaisimmat ennen 1600-luvun puoliväliä. Tällöin tiloille annettiin myös pysyvät maakirjanumerot, jotka merkittiin maakirjoihin isonvihan jälkeen. Eino Jutikkalan mukaan talojen nimet eivät ole yleensä 1500-luvun loppupuolta vanhempia.

Kylänmuodostuksen peruselementti oli talonpoikaistalo; sen juuret johtavat pronssikauteen (1500-500 eKr.), jolloin sukusiteitä ilmaistiin suurilla kivisillä hautaraunioilla, hiidenkiukailla. Rautakauden loppupuolen merovinkiaika (500-800 jKr.) oli kylänmuodostuksen aikaa. Unto Salon mukaan monen kylännimen alkuosana on kantaskandinaavinen henkilönnimi ja johtimena on paikkaa, taloa merkitsevä suomalaisperäinen –la tai –lä. Nämä ehkä jo roomalaisajalla (0-400 jKr.) syntyneet talot näyttävät suomalaistuneen merovinkiajalla. Kylien taloja yhdisti keskinäinen sukulaisuus. Mahtitalojen isäntien etunimet jäivät elämään kylien nimissä.

Esa Saari on arkeologian pro gradu –työssään (1994) käynyt läpi Laitilan runsaat rautakautiset löydöt asutushistorian näkökulmasta (35 ajoitettua kalmistoa). Hänen tutkimuksensa on vahvistanut aikaisempaa kuvaa. Viimeisimmät tulkinnat Vakka-Suomen ydinalueen muinaisuudesta ovat luettavissa vuonna 2003 ilmestyneessä Muinainen Kalanti ja sen naapurit -kirjassa, jossa monen eri  tieteenalan tutkijat ovat paneutuneet aiheeseen.

Suontaan kylä edustaa varsinaissuomalaisia peltokyliä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisemassa Suomalainen kylä –kirjassa (2000). Seurasaarisäätiön kenttätutkimusryhmä on tutkinut ja inventoinut hyvin säilynyttä kylää vuonna 1961.