KALAND - MUINAISMAAKUNTA

Nykyinen Laitilan alue kuului varhaisella keskiajalla Kalandin muinaismaakuntaan, pitäjien yhteistoiminta-alueeseen. Tutkijoista asiaa on viimeksi käsitellyt – hyvin perusteellisesti - Unto Salo Muinainen Kalanti –kirjassa. Laitilan (mukaan luettuna Pyhämaa ja Pyhäranta) lisäksi pienoismaakuntaan kuului myöhempi Kalannin pitäjä. Pohjoisen ”rajan” takana oli Satakunta, ja etelässä Mynämäki oli jo Suomi-nimistä maakuntaa. Eteläisellä rajalla, Mynämäkeä vastassa, ovat Suomensaari ja Suomenperäjärvi, jotka ovat alun perin kuuluneet Suomen maakuntaan. Mynämäen, Laitilan, Lapin ja Euran rajapisteessä on Suomenperä-niminen paikka, mikä viittaa samaan.

Ensimmäisen kerran Kalanti esiintyy asiakirjoissa vuonna 1316. Hallintopiirin nimenä se esiintyy 1347. Lähteet eivät puhu Kalannin maakunnasta, ja Salo päätteleekin, että se yhdistettiin jo ehkä 1100-luvulla varsinaiseen Suomeen. Laitilan ja Kalannin myöhempien pitäjien varhaiskristilliset edeltäjät Laitilan, Soukaisten-Valkon, Untamalan ja Kodjalan pikkupitäjät olivat jatkoa ilmeisesti rautakaudella muodostuneille muinaispitäjille, joilla näyttää olleen omat ulkonautinta-alueensa ja omat käräjäpaikkansa.

Alueellinen organisaatio pohjautui Sirppujokilaakson satoja vuosia vanhoihin merentakaisiin yhteyksiin Mälarin alueelle, organisoituminen lienee tapahtunut merovinkiaikana ja organisoitumistermit maakunta, pitäjä, kylä ja keräjä (käräjät) ovat suomalaisia; poikkeuksen tekee kenties Laitilassa esiintyvä tuuna-sana, joka on Ruotsin keskiosissa ilmeisesti tarkoittanut kultti- ja käräjäpaikkaa. Itse Kaland-sanaa on pidettävä kantaskandinaavisena.

Kalannin maakunnasta ei tunneta 1000-luvun hopea-aarteita, jotka puuttuvat myös Satakunnasta. Hämeen ja Suomen maakunnista niitä sen sijaan on. Tämän on tulkittu merkitsevän sitä, että Kalanti ja Satakunta elivät rauhanomaisissa suhteissa Mälarin Ruotsiin eikä niillä ollut aarteiden kätkemistarvetta kuten muualla; kyseessä olisi siten maakunnallinen ilmiö. Muinaislinnojen suuri määrä Laitilassa puhuu toisaalta puolustamisen tarpeesta, vaikkakin linnojen ajoitus on oletusten varassa. Voi myös kysyä, mikä merkitys oli luonnon tarjoamilla linnoittautumismahdollisuuksilla.

Juhani Rinnen mukaan Muinais-Kalanti olisi jo 1000-luvun puolimaissa kuulunut Itämeren saarten hiippakuntaan erotukseksi naapurialueista. Vanhojen Ruotsin-yhteyksien johdosta kristinusko levisi alueelle varhain.