Jos perimätietoa uskotaan, Untamala ja Seppälä ovat Laitilan vanhimmat kylät. Untamalan alueelta tunnetaan Lallan maalta kivi- ja pronssikauden vaihteeseen (n. 1500 eKr.) ajoittuva tekstiilikeraaminen ranta-asuinpaikka. Se sijaitsee kyläryhmän luoteispuolella asumattomalla metsäalueella, eikä sillä ole yhteyttä myöhempään asutukseen.

Laitilan ja koko Varsinais-Suomen suurin kylä vuonna 1540 oli Untamala, peräti 26 taloa. Kylän suuri koko on osoitus sen pitkästä historiasta. Kylän vanhin sukutila on vuodesta 1676 samalla suvulla ollut Uusikartano. Untamalan viereisistä soista otetut siitepölynäytteet ja kyläkeskuksen varhaisimmat kalmistolöydöt antavat samansuuntaista tietoa siitä, että kylän asutus on alkanut ensimmäisellä sataluvulla ajanlaskumme alkamisen jälkeen merenlahteen pistävällä niemellä. Kyläharjun eteläpäässä Myllymäellä ja Vuorenharjunmäellä on laaja, 33 matalaa sorakumpua käsittävä, suurelta osin tutkimaton vanhemman roomalaisajan (0 – 200 jKr.) kalmisto. Se on aikanaan sijainnut näkyvällä paikalla merimaisemassa. Hautamuoto viittaa Itä-Ruotsiin tai Gotlantiin. Suomessa sitä on ryhdytty kutsumaan untamalantyypin kalmistoksi. Vielä rautakauden lopulla Untamalassa voidaan tunnistaa ruotsalaisia kulttuuripiirteitä, joita ovat bautakivet ja terassipelto.

Vanhin kyläasutus on muodostunut useista taloista mutta se ei näytä olleen pysyvää, koska arkeologisissa löydöissä ja siitepölynäytteissä on muutaman sadan vuoden katkos rautakauden keskivaiheilla. Vuonna 2002 Museoviraston kaivauksissa kalmistosta löytyi 400-luvulle ajoittuva skandinaavinen lintuneula, mikä antaa viitteitä läntisten yhteyksien ja kalmiston käytön jatkumisesta kansainvaellusajan puolelle. Untamalan elinolosuhteiden on arveltu huonontuneen, kun merenlahti muuttui järvialtaaksi ja osa rannoista soistui. Seikolan peltosaarekkeelta tunnetaan mahdollinen nuoremman roomalaisajan (200-400 jKr.) röykkiökalmisto ja asuinpaikka; ajoitus on saatu keihäänkärjestä.

700-luvulta on merkkejä siitä, että kylässä on viljelty ruista ja kauraa. Viikinkiajan (800-1050) muinaislöydöt ovat vertaansa vailla: iso hopeinen ohdakesolki (neula) 900-luvulta ja hopeinen krusifiksi 1000-luvun alusta. Untamalan nykyinen asutus on ilmeisesti peräisin viikinkiajan loppupuolelta. Siitepölytutkimukset tukevat samaa kehityskulkua. Kylän eteläpäässä on vieläkin maastossa havaittava terassimainen peltoalue. Viljely tapahtui helposti kynnettävillä mineraalimailla loivassa rinteessä. Kaivauksissa on saatu esille myös rautakaudelle ajoittuvia auranjälkiä. Kylä kasvoi suureksi 500-600 vuodessa. Esa Saaren käsityksen mukaan Untamalan asutus ei ole voinut kokonaan loppua, koska se oli keskiajalla todellinen suurkylä kirkkoineen. Soranotto on hävittänyt todistusaineistoa.

Untamalasta tunnetaan viisi kuppikiveä, jotka sijoittuvat erikoisella tavalla samalle suoralle, suunnilleen lounaasta koilliseen kulkevalle viivalle, kolme kivistä on Niemispään tien varressa. Komein on Seikolan 36-kuoppainen kuppikivi. Sonkkilan kuppikiven lähellä on viikinkiaikainen kalmisto, joka on sijainnut Hankerajärven rannalla. Esa Saari pohtii, ovatko kuppikivet kenties olleet myös rajapaikkoja. Kuppikivien eli uhrikivien käyttö liitetään perinteisesti hedelmällisyyskulttiin ja tautien parantamiseen.

Untamalan nimi esiintyy ensi kertaa muodossa Vndamala socken vuonna 1413, jolloin puhuttiin siis pitäjästä; pitäjänä se esiintyy vielä 1467. Sillä on tarkoitettu myös Laitilan hallintopitäjää. Kylän nimen taustalla on varmaankin germaaninen henkilönnimi Unda, Undo, Undi. Unto Salo arvelee, että nimi voidaan johtaa muinaisruotsalaiseen nimeen Unde, johon on liitetty kaksi suomalaista johdinta, -ma- tai –mo- sekä jatkoksi –la. Nimi merkitsisi Untamon taloa. Onko nimi säilynyt alusta asti, vaikka asutus olisikin vuosisadoiksi hävinnyt? Valkojärveä on 1700-luvulla kutsuttu myös Untamajärveksi.

Elise Heinonen on julkaissut Untamalan historiassaan monia kylän nimen vaihtelevia kirjoitusasuja 1400-luvulta alkaen.

Kalevanpojat

Suomessa on kerrottu kalevanpoikatarinoita eniten Lounais-Suomessa, Rauman ja Halikon välisellä alueella. Varsinainen tarinarypäs on Laitilasta Untamalan ja Koveron kylien välisellä harjualueelta. Kalevanpoikia kuvaillaan vaaleiksi, pitkiksi ja komeiksi, punapukuisiksi miehiksi.

Virossa Virumaan maakunta on kalevipoeg-taruston ydinseutua. Ants Järvin mukaan kalevipoeg on suorasanaisten tarinoiden sankari, jättiläinen. Vakka-Suomesta, lähinnä Laitilasta kerättyjen kalevanpoikiin liittyvien selitystarinoiden sisältö on melko samanlainen kuin Virossa: miten selittyvät erilaiset maastonmuodot ja isot siirtolohkareet. Järv on sitä mieltä, että selitystarinat voivat palautua jo ajanlaskun alkupuolelle ja että ne ovat tulleet lähes valmiina Suomeen Virosta muuttaneiden mukana.

Matti Huurre olettaa, että kalevipoeg-kalevanpoika on saanut virolais-suomalaisen sankarihahmonsa ennen viikinkiaikaa. Vaikka hahmojen historiallisuutta ei voida varmuudella todistaa, kalevanpojilla lienee ollut todellisuuspohjaa rautakauden loppupuolen maailmassa: he olivat Lounais-Suomessa ehkä jonkinlainen tavallisesta kansasta erottuva päällikköluokka, jolla oli läheisiä kosketuksia tai yhteistyötä Viron vastaavanlaisen ryhmittymän kanssa. He ovat olleet pakanoita tai ainakin kristillisyyden vastustajia.

Kalevanpojat olivat kovia työmiehiä, rakentajia ja hävittäjiä. Matti Huurre selostaa Muinainen Kalanti –kirjassa seikkaperäisesti heidän toimiaan. Untamalan Kalevanpojan viikatteentikku on kuuluisin näihin jättiläisiin liittyvä muistomerkki. 1200-luvun hautakivelle kansa antoi selityksen, että kalevanpoika oli hionut sillä viikatettaan Euran niityllä ja lähettänyt muijansa vesikippoa noutamaan. Mies suuttui veden viipymisestä ja heitti kovasimensa perään. Kivi jäi pystyyn Untamalan kirkkomaahan. Valkojärven ”kömpät” olivat myös kalevanpoikien tekemiä.

Kullervo-runoston syntyseutuja?

Anna-Leena Siikalan mukaan Laitilan ja Kalannin seudulla esiintyy monia paikannimiä, joita tavataan Kullervo-runoista ja Lönnrotin Lemminkäiseen liittämästä saarelaisepiikasta; Kullervo-runojen sukuriita- ja verikostoaihe näyttäisi hyvin sopivan Untamalan kylään. Runojen nimistön tiheä esiintyminen tässä esihistoriallisen Suomen tärkeässä keskuksessa ei voi olla sattumaa; nimet ovat joka tapauksessa kuuluneet runojen sepittäjien kulttuuripääomaan. Saarelaisepiikan syntymistä Länsi-Suomessa sillä ei kuitenkaan voida todistaa. Yleismaailmallisetkin aiheet muotoutuvat kulttuurisissa viitekehyksissä.

Pentti Virrankoski viittaa sydänkalevalaisen epiikan luomiseen Länsi-Suomessa. Jouko Vahtola on osoittanut että myös Väinö- ja Kaleva-aiheista vanhaa nimistöä on etupäässä Länsi-Suomessa. Siellä syntyneiden runojen esiintymisen Karjalassa ja Inkerinmaalla taas selittää todettu varsinaissuomalainen siirtolaisuus kyseiselle alueelle. Matti Huurre kysyykin Muinaisrunot ja todellisuus –kirjassa, voiko olla pelkkää sattumaa, että Kainuun viikinki- ja ristiretkiajan arkeologiset löydöt viittaavat Vakka-Suomeen: rajan takana ovat Vienan parhaat runoalueet. Paltamossa on 1600-luvulla laulettu Calava-nimisestä jättiläisestä. Onko se jäänne täältä tehdyistä idänretkistä?

Veikko Anttonen kirjoittaa, että Kalevalan myyttisiin sankareihin viittaavan paikannimistön tihentyminen Kalannin ja Laitilan alueelle liittää myyttisen epiikan tutkimuksen kiinteäksi osaksi historiantutkimusta, vaikkei runoista voida suoraa tehdä historiallisia päätelmiä. Lönnrotin kokoaman eepoksen kansanrunoilla on kiinteä yhteys varsinaissuomalaiseen ja satakuntalaiseen kulttuuriin.

Suomen vanhin kristillinen hauta

Vuonna 1960 löytynyt Untamalan Heinikkalan 1000-luvun alkupuolen ruumishauta on tietojemme mukaan Suomen vanhin kristillinen hauta. Löytöaineistossa oli muun ohella saksalainen, vuosien 973-1002 välillä lyötetty hopearaha. Hopeinen ristiriipus ketjulaitteineen ilmaisee vainajan jonkinasteista kristillisyyttä, muu esineistö kuvastaa vanhaa, pakanallista käytäntöä. Vainaja näyttää haudatun vanhaan sukukalmistoon täydessä puvussaan.

Paula Purhosen mukaan krusifiksi voi olla merkkinä ns. primsignaatiosta eli ennen kastetta tapahtuneesta ristinotosta; se on voinut olla edellytyksenä kauppatoimien sujumiselle muualta tulleiden kristittyjen kauppiaiden kanssa. Löydön rikkaus viittaa siihen, että kristinuskon omaksui ensin kylän johtava suku. Vanhin kristillinen hautausmaa on voinut olla kirkkomaan ja Heinikkalan välissä, josta on aikojen kuluessa maata ajettu pois.

Untamalan Pietarille pyhitetty, vuonna 1785 rakennettu kirkko on ikivanhalla paikalla, kuinka vanhalla, sitä emme tiedä. Laitilan – Kalannin seutu on manner-Suomen varhaisinta kristillistä aluetta. Rohkeimpien arvioiden mukaan Untamalassa on ollut ensimmäinen kirkko ja vihitty hautausmaa jo 1000-luvun jälkipuolella, näin päättelevät Unto Salo ja Hannu Salvi. Viimeistään 1200-luvulla kirkko on Salon mukaan ollut olemassa, mihin sen ajoittaa 1200-luvun hautakivi, Kalevanpojan viikatteentikku. Ensimmäinen kirkko on saattanut olla yksityiskirkko tai saarnatupa. Pietarin markkinoita tiedetään Untamalassa vietetyn ”ylimuistoisista ajoista” 29. kesäkuuta.

Untamalan kirkon vanhin esine on 1500-luvulta oleva krusifiksi. Mikael Agricolan laatimassa kirkkokuntain luettelossa 1540-luvulta Untamala mainitaan, silloin ilmeisesti kappelin asemassa. Vuonna 1558 Untamala on mainittu kappelina, kun se on joutunut luovuttamaan useita arvoesineitä kruunulle. Samalta vuosisadalta Untamalasta tunnetaan myös ns. Kirkonmaa, jonka tuotto oli tarkoitettu vierailevan papin palkaksi ja kestitykseksi.

Jakokunta merelle asti

Untamalan pitkänomainen kylä Ropa mukaan luettuna ulottuu luoteessa Pyhärannan rajalle asti. Pyhärannan Varhokylä on aikanaan kuulunut samaan jakokuntaan ja Hirslahtea pidetään Untamalan tytärkylänä. Nautinta-alueisiin kuuluivat myös Kaunissaari ja Nihtiö. Palttila ja Seppälä ovat Hannu Salvin päättelyn mukaan syntyneet aikanaan Untamalan jakokunnan alueelle.

Veijo Kaitasen mukaan tällä välillä on voitu käyttää hyväksi kaakosta luoteeseen suuntautuvaa helppokulkuista harjuselännejaksoa. Untamalaa sivusi varhaiskeskiaikainen tie Kouman ja Seppälän kautta Vahantaan suuntaan. Kylästä on tarvittu tieyhteys mm. Niemispäähän ja Paattimäkeen.